Haikeasti laulaa halu

Läpikuultavan suruverhon viileys iholla. Etkö näe, kuinka se kulkee, kiertää meidät, sulkee sisäänsä? Makaat siinä, uupunut kissa, kyljelläsi. Silmissä kiiltää ilta. Pyöristän selän – läps, läps – lyöt pyllylle, odotan, että löisit. Voi, lyö lyö! Näytä, että tässä on vielä leikki, että tässä me hymyilemme, ensin minä, sitten molemmat yhtä hymyä; yhdy minuun, yhdy! Sormenpäät täynnä karttoja, maan korkeuksia, kukkuloita laaksoja hiekkakuoppa täynnä vettä. Lapset uivat, riemu kantaa kauas. Puhallat kuumaa niskaani, ja ihon alla laulaa haikeasti halu: tämä on lupaus, minä olen lupaus; odotan, että täytät minut. Pidän painosta, joka työntää minut kohti maata, pitää allaan, aloillaan ja olen hetken multaa, työnnät minuun sormesi, työnnät juuresi. Kuvittelen sinut juurtumassa minuun: nostat kättäni ja luet siitä tulevan, kaikki mahdolliset tarinat, riisut surun enkä minä pelkää.