Haikeasti laulaa halu

Läpikuultavan suruverhon viileys iholla. Etkö näe, kuinka se kulkee, kiertää meidät, sulkee sisäänsä? Makaat siinä, uupunut kissa, kyljelläsi. Silmissä kiiltää ilta. Pyöristän selän – läps, läps – lyöt pyllylle, odotan, että löisit. Voi, lyö lyö! Näytä, että tässä on vielä leikki, että tässä me hymyilemme, ensin minä, sitten molemmat yhtä hymyä; yhdy minuun, yhdy! Sormenpäät täynnä karttoja, maan korkeuksia, kukkuloita laaksoja hiekkakuoppa täynnä vettä. Lapset uivat, riemu kantaa kauas. Puhallat kuumaa niskaani, ja ihon alla laulaa haikeasti halu: tämä on lupaus, minä olen lupaus; odotan, että täytät minut. Pidän painosta, joka työntää minut kohti maata, pitää allaan, aloillaan ja olen hetken multaa, työnnät minuun sormesi, työnnät juuresi. Kuvittelen sinut juurtumassa minuun: nostat kättäni ja luet siitä tulevan, kaikki mahdolliset tarinat, riisut surun enkä minä pelkää.

Yökuva

Makaan sängyllä ja näen ikkunasta vain seinän ja lisää ikkunoita. Ikkunoiden väliin kuvittelen äänettömälle säädetyn verovapaan liminaalitilan, ja sinut jonnekin oikealle, näkymättömiin, maailman kuninkaaksi, Titanicin tyyliin. Jos kaikki halpa viina ja tämä rakennelma uppoavat, vajoan syvyyksissä odottaviin toisiin kuviin, uniin.